Elämäni on klisee, huutomerkki

Uusi vuosi siellä jo kajastaa. Perinteisesti aika lupailla kaikenlaista ja sitten ärsyyntyä about helmikuun puolivälissä, kun hehkeät lupaukset ei pidäkään. Mä lupasin reilut parikymmentä vuotta sitten uutena vuotena, etten enää tee uudenvuodenlupauksia. Se uudenvuodenlupaus on pitänyt.

Lupaan olla lupaamatta mitään.”

Nytkään en odota, että ensi vuodesta tulee ”parempi” tai ”enemmän” kuin edellisestä. En odota, että laihtuisin / saisin lisää lihaksia / muuttuisin yhtä notkeaksi kuin tanssiaikoina tai voittaisin lotossa. Toivon kyllä, että nämä tapahtuisivat, kaikki! ? Mutta en tosissani usko, että niin tulee käymään. Ja siten en rakenna elämääni turhia stressitekijöitä asettamalla epärealistisia tavoitteita itselleni.

Sen sijaan en toivo vaan tiedän, että jatkan oppimista, kehittymistä ja kasvua. Ja toisaalta, että tulevanakin vuonna varmasti tekee silloin tällöin mieli vetää itkupotkuraivarit marketin käytävällä.

C’est la vie!”

Elämässä moni opin paikka tuntuu löytyvän vaikeiden tilanteiden kautta. Jotkut kriisit tuntuvat pahemmilta kuin toiset. Välillä kasvaminen ns. haisee. Ajoittain kasvu tarkoittaa sitä, että ottaa pari askelta taaksepäin ottaaksensa vielä kaksi askelta taaksepäin tippuakseen kuoppaan, jotta voisi harpata sieltä kolme metriä ilmaan ja 5 askelta eteen. Tippuakseen syvempään kuoppaan. ? Ja siellä sitten havaitakseen, että oikeastaan kuoppa tuntuu aika turvalliselta paikalta verrattuna tiehen, jossa on saakelin syviä kuoppia koko ajan. Uu, näkökulma, uu, mittasuhteet!

Mieti, miltä Tämä näyttäÄ Marsista katsottuna.”

Tänä vuonna olen oppinut mm. realismia, sopivaa itsekkyyttä, sen, että ihmiset muuttuvat hyvin harvoin, ovat aika usein sokeita omille puutteilleen ja että sille ei toinen ihminen voi tehdä yhtään mitään. Newsflash: koskee myös minua itseäni! Mutta tämä seuraava tekee mut surulliseksi: että aina rehellisyys ja suoruus ei kannata. Tai tarkemmin ajateltuna, ehkä kannattaakin. Miksi kukaan tahtoisi olla ympäristössä, jossa ei voi olla oma itsensä? Tai no, mä en ainakaan tahdo. Suoruus ja rehellisyys tuntuvat lähinnä vauhdittavan vääjäämättömiä asioita.

Elämä on valintoja.”

Olen oppinut myös luopumista ja luovuttamista. Vaikka se sotii vastaan kaikkea sitä, mihin uskon terveisin neiti sisulla-vaikka-pehva-eellä-puuhun. Balanssin löytämistä sisun ja luovuttamisen välille. Sen, että välillä elämä potkii päähän ja kypärä jäi kotiin. Ja sit miettii, että oliko oma syy, että päähän sattuu.

Kaikki taistelut eivät ole sotimisen arvoisia.”

Suoraan sanoen: odotan, että elämä vain mutkistuu koko ajan. Enkä pelkää sitä. Tulee vaikeita asioita, tulee takapakkia, tulee henkisiä potkuja nivusiin. Mutta hemmetti sentään, on mahtavaa huomata, että edelleen oppii koko ajan ja kaikesta ja osaa jättää asioita taakseen. Eikä luovuta. Että kuitenkin lopulta enemmän nauttii tästä vuoristoradasta kuin mitä pelkää!

Ei ne vaikeudet vaan se, miten niihin suhtautuu”

Mutta että kaikki ei näe asiaa niin.

Kaikki. Ei. Opi.

Kaikkia ei kiinnosta kehittyä. Muita ei voi muuttaa. Siksi kannattaa keskittyä itseensä.

If you want change, start with yourself”

Ja kyllä, onpas kliseistä.

Minä olen kliseinen.

Kaikki on jo tehty, jokainen kohtaamani vaikeus: sen on kohdannut joku muukin, luultavasti miljoonat muutkin, tuhansien ja tuhansien vuosien aikana. En ole siinä suhteessa mitenkään ainutlaatuinen. Ja elämä on jatkunut.

Elämäni on klisee! Huh, mikä helpotus!

Enää ei tarvitse yrittää olla jotenkin erityisen ainutlaatuinen maailman silmissä. Olen sitä itselleni ja lapselleni, se riittää.

Elämä jatkuu.”

Ensi vuosi on mun vuoteni. Ihan samalla tavalla kuin ne kaikki aiemmatkin, vaan nyt näen taitekohdan taas hivenen eri valossa, uusien kokemusten rikastamana. En odota erityistä ilotulitusta (vuodenvaihteen ilotulitusten jälkeen, that is) tai ihmekäänteitä. Vaan tavallista arkea. Yllättäviä kuvioita. Kivoja hommia. Luultavasti myös ikäviä sattumia. Lottovoitto? Oi, se olis kiva! Jos oisin oikein kliseinen ni sanoisin, että ”kohokohdat tekee elämästä elämisen arvoisia”, mut kyllä se on ihan vaan se arki, joka sen tekee, ei järjestämällä järjestetyt juhlat, matkat tai tilaisuudet. Kaikista eniten odotan niitä arkisia pikkujuttuja, jotka saa hetkeksi unohtamaan kaiken maailman pahan olon ja harmituksen. Tilannekomiikkaa, kiva sanailuja, haleja, keskusteluja, pieruhuumoria.

Onpahan, mitä muistella kiikkustuolissa.”

Vuodet, vaikeudet, onnistumiset, kohtaamiset, ne tekee meistä sen, mitä me ollaan. Repaleisiä, varovaisia. Ja sitten yhä enemmän sisukkaita, tietoisia, viisaita, vahvoja, motivoituneita, kokeneita. Erehtyväisiä, kehittyviä, liikkeessä. Ihanan epätäydellisiä, täynnä kontrastia. Ei aina mitenkään hohdokasta elämää, välillä vaan selviytymistä hetkestä tai päivästä toiseen. Kliseet, tulkaa, täällä ollaan!

Life is a clichÉ waiting to happen.”

Mun ensi vuoden teema on, että teen valintoja, jotka tekevät hyvän olon ensisijaisesti minulle itselleni ja lapselle. Että kuuntelisin intuitiotani yhä paremmin. Se taitaa olla elämän mittainen opettelu, se. Sellainen vuosiriippumaton asia, joka alkaa joka aamu ja päättyy joka ilta. Odotan innolla ja toiveikkaana (ja ehkä pikkiriikkisen myös kauhulla, just in case), mitä elämän vuoristorata seuraavaksi tarjoilee. Katsotaan, mitä tapahtuu.

Hyvää uutta vuotta päivää!

_______________

Seuraa meidän elämää myös Instassa/ Facebookissa tai lukaise edellinen postaus