Sain Pikkuihmisen flunssan, jo toisen kuukauden sisään, ja olen joutunut ottamaan tosi iisisti. Nyt jo melkein kuukausi mennyt koko ajan vähän tai enemmän kipeänä ärsyttää tosi paljon. Ja niin ihana kuin Pikkis onkin, hänen kanssaan on mahdoton levätä. Siis silleen kuin pitäisi, että makaisi vaan viikon aina töiden jälkeen ja viikonlopun.

No, nyt on kuitenkin vähän parempi olo ja päätin, että päästän MisterChefin nauttimaan kesäpäivästä ulos, kun minusta ei kerran ole ulkoiluun seuraa. Pikkuihminen onneksi nukkuu vielä päiväunet, joten siinä saa itsekin levätä melkein kahden tunnin ajan.

Aamu alkoi 5:30 ja kuuden maissa noustiin lapsen kanssa ylös. Seiskalta tein hänelle aamiaista ja aloin laittelemaan itsellenikin leipiä. Keittiö oli kuitenkin aivan kaaoksessa, enkä oikein osaa toimia niin sotkuisessa ympäristössä, joten aloin siivoamaan. Vartin yli kasi ja siivosin yhä… Onneksi tyttö päätti siinä vaiheessa herättää isänsäkin.

Kun kaupat aukenivat, lähtivät sitten ostamaan synttärikakkua ja siinäpä aamupäivä sitten menikin. Iltapäiväksi passitin miehen käyttämään syntymäpäivälahjaksi saamansa vaatelahjakortin ja sanoin, että käy rauhassa syömässä, ostoksilla ja vaikka vielä kahvillakin, minä hoidan lapsen.

Pikkuihmisen päiväunien jälkeen mietin, että koska en jaksa hänen kanssaan vielä ulkoilla, niin teemme sisällä jotain kivaa. Ja sitä on leipominen! Ensin kuitenkin ihan pikareissu lähikauppaan.

Päätin, että tehdään jotain törkyhelppoja muffinsseja ja resepti löytyikin Kinuskikissan sivuilta. Kaikki ainekset vaan monitoimikoneeseen ja uuni lämpiämään. Työnjako oli selvä: Pikkis laittelee muffinivuoat valmiiksi ja minä teen taikinan. Yhdessä sitten laiteltiin taikina vuokiin ja tietysti nuoltiin kipot ja vispilät.

Kun muffinssit olivat uunissa, kuului sieltä yhtäkkiä paukaus. Ehkä olisi pitänyt olla enemmän huolissaan, mutta kun oli yksi taikinakulho kaavittavana niin sanoin vaan, että ”mikäs siellä paukahti”, jatkoin taikinan syömistä ja unohdin koko jutun.

Kunnes otin muffinssit ulos uunista ja huomasin, että muffinivuoan pohjaan oli uuniin laittaessa takertunut pöydällä ollut kasvorasvanäytepakkaus. Se oli uunissa sitten pullistunut ja lopulta räjähtänyt. Ihan hyviltä maistui kasvorasvamuffinitkin, tosin seuraavalla kerralla ehkä tehdään satsi ilman yllättäviä lisämausteita…

Loppuilta meneekin sitten muffinsseista sokerihumalaista lasta paimentaessa!

_______________

Seuraa Vuodenaitia myös Instassa tai Facebookissa tai lukaise edellinen postaus

Olihan kyllä neuvolareissu. Lapsella oli aika 9:15, joten emme aamulla vieneet lasta tarhaan normaaliin aikaan, vaan minä jäin kotiin odottelemaan neuvola-ajan lähestymistä tytön kanssa. Lähdimme kerrankin ajoissa liikkeelle tavoitteena olla neuvolassa hyvissä ajoin. Kun kotoa lähtö alkoi lähestyä, kerroin lpselle, että tänään mennään isojen tyttöjen 2-vuotisneuvolakäynnille.

Siitäkös poru puhkesi. ”Ei ha-u-a!” Ei auttanut maanittelut, ei kehumiset, ei lahjonta. Tyttö oli jo autoon mennessään itkeskellyt tovin. Ja protesti senkun paheni autossa. Pinna alkoi kiristyä vähitellen, kun reilun 15 minuutin aikana takapenkillä itkettiin milloin neuvolaa, milloin kotiin jäänyttä koiraa ja aneltiin, että leikkimään pitäisi päästä, muttei neuvolaan.

No, neuvolassa olimme sitten kerrankin ajoissa ja sain lapsen maaniteltua sisälle neuvolan leikkipaikkaa mainostamalla. Sisälle päästyämme itkut unohtuivatkin saman tien, kun aulasta löytyi kivoja leikkikaluja ja tilaa juoksennella.

Meidän aikamme tuli. Ja meni. Kun meitä ei tultu reilut 5 minuuttia alkamisajan jälkeen hakemaan aulasta, kysyin yhdeltä ohi menevältä neuvolan työntekijältä, missä hoitajamme mahtoi viipyä. ”Ei tässä ole kulunut kuin 7 minuuttia, odotelkaa rauhassa. Jos ei kohta sitten ala kuulua, niin koputtakaa oveen.”

Miksen koputtanut saman tien. Sillä 15 minuuttia myöhemmin, kun olin jo aivan hiessä kun yritin viihdyttää lasta aulan parin leikkikalun avulla, hoitajamme avasi oven ja näytti kysyvältä. ”Niin meillä oli aika jo 20 minuuttia sitten”, sanoin. ”Voi ei” neuvolan täti pahoitteli. ”Nyt on käynyt niin, että aikanne oli siinä vanhassa järjestelmässä, muttei ollut siirtynyt uuteen. Enkä enää ehdi ottaa teitä vastaan ennen seuraavaa asiakasta.” Olin niin äimänä tämän sananvaihdon aikana, että Pikkuihminen oli ehtinyt kertaalleen karata takaisin aulaan ja näkyi nyt pyörivän käytävän toisessa päässä ilman kenkiään(???!!!1). Mulla alkoi mennä konseptit aivan sekaisin.

Kätilö kysyi uudestaan, että voidaanko katsoa uusi aika teille saman tien ja pahoitteli taas kerran tapahtunutta. Eihän se hänen vikansa ollut, ajattelin ja yritin vilkuila Pikkuihmistä samalla, kun sanoin, että katsotaan vaan ja yritin tonkia puhelintani mukana tuomastani nyssäkästä. Nyssäkästä, jossa oli tolkuton määrä tarhaan menevää tavaraa ja jo osa omista vaatteistanikin, joita olin hiki päässä vähitellen kuorinut päältäni. Sitten tajusin, että Pikkistä ei enää näy missään ja lähdin juoksemaan kohti aulaa jättäen hölmistyneen kätilön huoneeseensa. Ei ole lasta siellä. ”Juoksi jo tuonne takakäytävälle.” Sanoi joku äiti hymyssä suin. ”On se nopea.” No niin on!  Siellähän se lapsi viiletti. Sukkasillaan ja oli jo avaamassa jotain ovea luultavasti avoimeen hissikuiluun, kun sain vihdoin puseronhelmastaan kiinni ja aloin raahaamaan kohti kätilön huonetta (Arvaatko? Jep: ”ei ha-u-a!”) Helmetti että otti päähän. Miten surkea äiti olen kun lapsi karkaa, en saa häntä aisoihin eikä sovittuun neuvolaankaan pääse. Hiessä, turha reissu, pois töistä jo kolmatta tuntia ja saldo? Puhdas nolla! Kyllä sitä on niin ankara itselleen.

Menimme kätilön huoneeseen, tällä kertaa lukitsin sen oven ja saimme uuden ajan sovittua parin viikon päähän samalla, kun Pikkis tuhosi käytilön työhuonetta mukanaan raahaamalla leikkikalulla. Harmitti kamalasti senkin takia, että tämä oli se ihana kätilö, joka oli auttanut minut läpi vaikean raskauden ja käynyt meillä kotikäynnillä, kun Pikkis syntyi. Tässä välissä hän oli töissä koronaan liittyvissä tehtävissä ja meillä oli ollut joka kerta eri kätilö, kun olimme käyneet tarkastuksissa. Ja seuraavan kerran on taas eri tyyppi.

Kiitin ja poistuimme Pikkksen kanssa etsimään hänen kenkiään. Sitten vielä lapsen raahaus autoon (Ei ha-u-a lähte” ja hirveällä kitinällä taas autossa se reilu vartti tarhan pihaan. Ja edessä täysi työpäivä, vaikka olin aivan valmis vaan ryömimään peiton alle 2,5 tunnin turhan reissun, lapsen kiukuttelun, karkailun (ja yleisen vitutuksen tunteen paskoja tietojärjestelmäprojekteja kohtaan, yllättävän vahva tunne tämä), ansiosta.

Aina silloin tällöin tulee tällasia nyt jälkikäteen yhä huvittavammalta tuntuvia, mutta tapahtumahetkellä niin turhauttavia epäonnistumisen hetkiä, että pitää oikein itseään muistuttaa, että you got this.

Kyllä. Se. Siitä. Onneksi oli nätti ilma.